top of page

Oliko pitkä covid-tauko tehnyt jännittävästä elämästäni LIIAN jännittävää?

Tämä on kolmas ja viimeinen blogi Puolipitkä covid-sarjassani. Kerron näissä teksteissä, kuinka hyödynsin Alexander-tekniikkaa/ Kevyesti Töissä -menetelmää sairastamisen ja toipumisen eri vaiheissa.


Ilon päivä! Ekaa kertaa viikkokausiin vedin ylleni ulkovaatteet ja läksin käymään kulman takana lähikaupassa. Sairastuin syksyllä ja menin ulos talvella. Vaatteita tarvittiinkin nyt aivan eri setti kuin viimeksi. Ensimmäinen havaintoni ulos päästyäni oli, etten meinannut heti nähdä kauas. Minulla on aina ollut hyvä näkö, enkä ole koskaan tarvinnut silmälaseja. Olin viikkojen aikana tottunut katsomaan vain lähelle kirjaan tai johonkin elektroniseen ruutuun. Nyt edessäni oleva tie näkyi hyvin, mutta silmät tuntuivat jäykiltä katsoessani horisonttiin. Ne eivät meinanneet tarkentaa kaukana komeilevaa näkymää siten, kuin yleensä.


Kuva: Juha Sihto.

Pysähdyin ihan kokonaan, en vain mielessäni. Olin vielä sairauslomalla ja minulla oli aikaa seisoskella. Niinpä jäin rauhallisesti seisomaan paikoilleni ja annoin itselleni ohjeita katsoessani kauas. Ajattelin silmät lepäämään kuopissaan ja pidin huolen siitä, etten YRITTÄNYT nähdä. Kesti hetkisen, mutta sen jälkeen silmät suostuivat tarkentamaan kauas ja näin maailman horisonttiin asti kirkkaana. Jatkoin kävelemistä ja hetken kuluttua kohotin taas katseeni kauas. Sama juttu: jäykkyyden ja ”haluttomuuden” tunne silmissä ja niiden ympärillä, sekä varsin utuinen näkymä kauas. Työskentelin ilmiön kanssa samalla tavoin kuin hetki sitten. Tämä toistui kaiken aikaa vajaan viikon ajan. Kävin tuona aikana joka päivä ulkona ja aloitin työtkin. Silmät tottuivat hiljalleen normaaliin elämään ja nyt, muutaman viikon jälkeen, en enää muistaisi koko asiaa, ellen olisi tehnyt silloin muistiinpanoja. Olin hiljalleen muistuttanut silmilleni, että ne saavat katsoa myös kauas, eikä vain lähelle. Silmiä ja katsetta ohjaavat lihakset sekä muut silmien kudokset sopeutuivat vähitellen normaaliin elämään ja alkoivat tehdä tehtäviään joustavammin.


Toinen kiinnostava ja todella epämiellyttävä havainto ulos ja liikkeelle lähdettyäni oli kokonaisvaltainen jännityksen tunne kaikkialla koko minussa - kehossa, mielessä, missä vielä. Tämä ei selvästikään ollut tiedostamaton, tahdonalainen teko, vaan ihan kuin koko hermojärjestelmä olisi ollut jonkinlaisessa sisäsyntyisessä hälytystilassa. Menin tällaiseen tilaan lähdettyäni ulos kävelemään, kotona tämä ei vaivannut. Se paheni aloittaessani työt. En oikein keksi, mistä tämä johtui. Töistäni tykkään enkä osaa jännittää niitä. Noh, ainahan elämä on jännittävää. Mutta oliko pitkä tauko normaalista elämästä tehnyt siitä LIIAN jännittävää??


Oli niin tai näin, nyt oli tärkeää olla reagoimatta tähän ikävään, ahdistavaan tunteeseen, etten vahvistaisi sitä ja ajaisi itseäni nurkkaan. Eli taas pieni sisäinen pysähdys ja ajatus ”en tee mitään”. Sen jälkeen yksinkertaisia suuntaavia ajatuksia, minkä jälkeen voin taas pistää menoksi. Ja arvatkaa mitä: tästä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Hah! Siispä toinen sisäinen pysähdys, etten lähde reagoimaan siihen, etteivät ajatustyökalut auta heti. Kurjuus jatkuu, no jatkukoot sitten! Tämä syvä, epämiellyttävä jännitystila jatkui vajaan viikon, mutta heikkeni vähitellen itsekseen. Aiheuttiko feidautumisen työskentelyni AT-työkaluilla? Emme saa koskaan tietää. Tutkimuksiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiini nojautuen sanoisin, että työskentelyni ansiosta se ei pahentunut tai pitkittynyt.

67 katselukertaa0 kommenttia

Yorumlar


bottom of page