Tässä tekstissä kerron, miten kohtasin Alexander-tekniikan (AT) näkökulmasta ensimmäisessä toipilasvaiheessa havaitsemani ongelmat. Kutsun ensimmäiseksi toipilasvaiheeksi sitä jaksoa, jolloin olin sairausomalla enkä vielä käynyt ulkona, mutta jolloin jaksoin jo olla pieniä aikoja pystyssä ja tehdä lyhyitä pätkiä jotain helppoa puuhastelua.
Tässä vaiheessa huomasin, että koko vatsani ja kehoni etupuoli oli kireä. Olin maannut viikkokausia kippuralla, välillä kovissa vatsakivuissa. Noustuani takaisin pystyasentoon vaikutti siltä, kuin olisin jäykistynyt kumaraan. Havaitsin myös kaikkien nivelten jäykkyyttä. Yleensä niveleni ovat huolettomat ja hyvin voidellun oloiset. Nyt liikuin kuin näyttelijä Robert DeNiro, ei se Taksikuskin aikainen nuorukainen vaan tämä nykyinen.
Kipuun ja keljuun oloon reagoidaan usein tavoilla, jotka eivät auta niistä ulos vaan pahentavat tilannetta. Tämä koskee myös minua. Tämän tiedostaen käytin AT:n pysähtymistyökalua, jonka avulla en (toivottavasti) tehnyt hetkeen yhtään mitään. Tein mentaalista työtä osatakseni vain rauhoittua aistiessani jäykkyyttä, kumaraisuutta ja hankaluutta. Oliko helppoa? No ei ollut! Olisi oikeasti tehnyt mieli vain lähteä taistelemaan havaintoja vastaan ja siten viedä itsensä oikein kunnolliseen umpisolmuun.
Minua vaivasi edelleen jonkinasteinen covid-aivosumu, mutta kykenin jo ajattelemaan rationaalisesti sen verran, mitä tarvitsin hyödyntääkseni AT:n suuntaavia ajatustyökaluja. Annoin nivelten ja vatsan seudun olla sellaiset kuin ne olivat, mutta ajattelin kehon etupuolen laajenemaan. Ajattelin, että nivelten tehtävä on liikkua saumattomasti. Välitön seuraus oli, että lakkasin kävelemästä vaappumalla, ja lisäksi tuli kokonaisuudessaan parempi olo. Nousinko kumarasta? Joo ilmeisesti ennen pitkää, nyt pari viikkoa myöhemmin kävelen jo pystyssä. Mutta en halunnut tuossa vaiheessa kiinnostua liikaa välittömästä tuloksesta, koska tällaiset muutokset tarvitsevat aikaa ollakseen kevyitä ja pysyviä.
Näiden fyysisenä kokemieni kurjuuksien lisäksi minua vaivasi aivosumu. Jaksoin jo lukea, mutta en kyennyt keskittymään ”vaikeisiin” teksteihin. Vaikea saattoi olla vaikkapa talousalan tai poliittinen artikkeli Hesarissa, eli normaalit lempparini. Kepeä kirjallisuus meni jo hetken kerrallaan, mutta väsyin nopeasti. Aivosumuun ei auttane kuin aika ja se vaatii kärsivällisyyttä, tuota heikoiten kehittynyttä lahjaani. Eli taas: käytin pysähtymistyökalua rauhoittumiseen ja annoin itseni olla. Mihinkäpäs minä tämän enempää järkeä olisin saikulla tarvinnut?
Ensi viikolla kerron siitä, kun aloitin työt sairausloman jälkeen ja olin edelleen heikko. Se tuotti taas vähän erilaisia haasteita.